Brandubh Stud

Helmikuun hankilaukat

Helmikuun ensimmäiselle viikolle on Brandubhin tiluksille vihdoinkin luvattu kunnon lumisadetta ja mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa sitä, kuin järjestää hankilaukat! Mukaan pääsee tottakai kaikki halukkaat kaikenkokoisilla ja -värisillä kaviokkaillaan. Kaikkein kilpailuhenkisimmille osallistujille tarjolla on rennon tapahtuman lopuksi myös leikkimielinen laukkakilpailu, jossa lumi varmasti pöllyää ja kovaa!

Perustiedot

Tapahtuman päivämäärä: 02.02.2021 / VIP: 01.02.2021
Järjestyspaikka: Brandubh Stud
Järjestäjä: Emmy VRL-14926

Voit osallistua tapahtumaan vain yhden hevosesi kanssa.
Mukaan mahtuu kymmenen ratsukkoa.

Osallistuminen

Osallistuminen osoitteeseen vrtemmy@gmail.com
Osallistumisviestin otsikoksi: Hankilaukat
Muodossa: Ratsastajan nimi & <*a href="hevosen osoite">Hevosen nimi<*/a>


Vastaa näihin kysymyksiin osallistumisen yhteydessä tai myöhemmin:
Miten hevosesi käyttäytyy, kun pääsee suurelle lumiselle pellolle? Tuntuuko se olevan vaikea pitää käsissä, vai onko se kenties nukahtamassa pystyyn jo heti alkuun?
Hevosesi tekee jotain arvaamatonta - mitä? Miten selviätte tilanteesta?
Kerro, mitä ajatuksia päässäsi pyöri, kun hevoset lähtivät yhdessä vaiheessa kilpailemaan toistensa kanssa hangessa. Osallistuitko lopussa laukkakilpailuun - miksi tai miksi et? Päätitkö ehkä lopettaa hyvän sään aikana, kun hevosesi alkoi innostumaan liikaa laukkailusta?

Voit liittää osallistumiseesi mukaan tarinan tapahtumasta, jossa tulee ilmi vastaukset ylläoleviin kysymyksiin, tai sitten voit vain vastata kysymyksiin suoraan ja lyhyemmin. Tekstit tulevat tapahtumapäivänä näkyviin tälle kutsusivulle.

Osallistujat & tuotokset (7/10)

Emmy & Farbranch Shaughlin

Kävi vähän hullusti ja päädyin järjestämään ihan kaikille halukkaille avoimet hankilaukat Brandubhissa. Tänne tuli ratsukkoja oikeasti tosi kaukaakin ja mä nyt olin tietenkin ihan paineissani, että miten saan kaikki toimimaan ja osallistujat välttymään suuremmilta katastrofeilta. Meidän talliväki sen sijaan oli tästä tapahtumasta pelkästään innoissaan ja laski vaan päiviä siihen, milloin hankilaukat starttaisivat. Kyseessähän oli siis vain rento tapahtuma, jossa pidettiin yhdessä hauskaa Irlannin lumisilla pelloilla ja lopuksi vähän kisailtiinkin. Täällä lumikin on niin harvinaista, että pakko sanoa että nyt kävi kyllä hyvä tuuri! Ja katsoin mä vähän säätiedotteitakin etukäteen.

Itse osallistuin näihin hankilaukkoihin meidän "pyöreä poni ison hevosen ruumiissa" -Sandyn kanssa. Se onkin sellainen hevonen, joka on luotettava ratsu, mutta osaa myös pitää hauskaa. Kyllähän se vähän ihmetteli, kun aamusta asti yleensä niin rauhallisen tallin pihaan oli ajanut vieraita autoja trailereineen, joista oli astellut ulos aivan vieraita hevosia. Mutta ei Sandy oikeastaan mitenkään erityisemmin vieraileviin hevosiin reagoinut, kun talutin papurikkoa tallikäytävää pitkin omaa karsinaansa kohti samalla kun ori jätti lumiset jäljet betonilla kopisevista kavioistaan.

Ei kestänyt kauaakaan, kun oltiinkin jo kaikki lähtövalmiina ensin pienelle metsälenkille ja sitten tallimme suurinta peltoa kohti. Mun ja Sandyn lisäksi mukaan lähti kuusi ratsukkoa, joista kaikki siis olivat muilta talleilta. Lyhyen, iloisen rupattelun täyteisen metsäpätkän jälkeen me oltiin saavuttu kyseiselle pellolle. Aloin aika lailla heti ravailemaan Sandyn kanssa, sillä se oli kävellyt jo ihan mukavan pituisen pätkän ennen pellolle saapumista. Se oli pellolle saavuttuamme oikein reippaan oloinen, mutta ei kyttäillyt mitään suurimmaksi osaksi siksi, että paikka oli sille niin tuttu. Kehotin myös muita alkamaan pikkuhiljaa verryttelemään ratsujaan, niin ravissa kuin lopulta laukassakin. Oli ihana nähdä niin monenlaisia hevosia ja niiden ratsastajia Brandubhin tiluksilla, varsinkin kun kaikilla näytti olevan niin hauskaa!

Sandy oli kyllä aivan innoissaan kaikesta tästä menosta ja meiningistä, ja sen ponimaiset askeleet jälleen kerran saivat mut naurun partaalle useampaankin otteeseen. Ori harppoi lumessa pomputtavin askelin ja touhotti vain korvat hörössä eteenpäin kuin viimeistä päivää. Laukassa se ensin veti kamalan keinuvaa ja pyöreää laukkaa, paljon normaalia vahvemmin, ja sitten se alkoi pomppia leikkisästi. Tuo on jo Sandylta aika normaalia varsinkin ilman satulaa mentäessä, mutta sen jälkeen se säikähti kun joku hevonen vähän pyrähteli hangessa, niin tapahtui jotain odottamatonta ja Sandy pukitti pari kertaa ihan kunnolla. Sentään pysyin selässä, mutta eihän mun Sandy nyt oikeasti pukittele!

Me päätettiin muiden kanssa sitten alkuverryttelyjen ja rennon ratsastelun jälkeen ottaa parit harjoituslähdöt ennen leikkimielistä laukkakilpailua. Sandy oli jo onneksi rauhoittunut tarpeeksi sen aiemmasta pomppimisesta ja pukittelusta, mutta kun kaikki hevoset lähtivät yhtä aikaa laukkaan ja ne alkoivat kilpailla keskenään, Sandykin otti kunnon spurtin ja kauhistuin aluksi ehkä hiukan. Kun ori tajusi, että ei se mahda mitään muille tynnyrimäisen runkonsa ja lyhyiden askeltensa kanssa, se rauhoittui taas omaksi luotettavaksi itsekseen. Kaikkien osallistujien hevoset eivät kuitenkaan olleet siinä tilanteessa yhtä fiksuja, sillä esimerkiksi Iiris-tamma sai heitettyä ratsastajansa Naellan selästään ja Sonjan Hera-niminen puoliverinen taisi muistuttaa jossain kohtaa vihaista lohikäärmettä.

Lopulta tuli aika ottaa se niin sanotusti tapahtuman virallinen laukkakisa. Eihän siihen kaikkien ollut pakko osallistua, mutta tokihan mä ja Sandy haluttiin katsoa, kuinka hyvin pärjättäisiin muille. Jännitys tiivistyi loputtoman pitkältä näyttävän pellon laidassa, kun kaikki ratsukot odottelivat lupaa lähteä täysiä. Kun lupa startata kaikui ilmoille, painoin pohkeet tiukasti Sandyn kylkiin, nojasin kevyeen istuntaan ja annoin orille ohjilla enemmän tilaa laukata. Sen voin sanoa, että lumi kyllä pöllysi ja sydän tykytti ihan älyttömän lujaa! Ei varmasti kukaan ehtinyt paljoa edes miettiä mitään, kun hevoset pinkoivat niin lujaa kuin jaloistaan vain pääsivät, ja pian oltiinkin jo toisella puolella peltoa maalissa. Mutta ei siinä kyllä hirveästi saanut selvää, että kuka kisan edes lopulta voittikaan.


Zack & Mustang's Africagame

Miten hevosesi käyttäytyy, kun pääsee suurelle lumiselle pellolle? Tuntuuko se olevan vaikea pitää käsissä, vai onko se kenties nukahtamassa pystyyn jo heti alkuun?
"Huisi tunne, kun edessä aukeaa lakea näkymä! African pienet pörrökorvat törrötti eteen, mutta se on niin kiltti, että odotti kiltisti ohjeita eikä antanut innostua liikoja. Se kyllä pörisi hauskasti ja kävi alla kuin kehräävä kissa, että kyllä se ainakin tykkäsi!"

Hevosesi tekee jotain arvaamatonta - mitä? Miten selviätte tilanteesta?
"Me ollaan vähän hassu pari, minä ja Africa siis, kun itse olen aika pitkä hongankolistaja ja Africa lähes ponikokoa. Ehkä kaikista yllättävin käänne oli, kun Africa pysähtyi kesken kaiken kuin seinään. En tiedä mitä se näki (ehkä maassa oli jotain?), mutta se pysähtyi niin yllättäen, että lennähdin kaulalle. Onneksi rauhallisena hevosena se ei lähtenyt siitä omaan suuntaansa minä roikkuen ohjissa, vaan kierrettiin (näkymätön) kauhistus ja jatkettiin matkaa!"

Kerro, mitä ajatuksia päässäsi pyöri, kun hevoset lähtivät yhdessä vaiheessa kilpailemaan toistensa kanssa hangessa.
"Samaan aikaan pidän jännittävistä tilanteista, joissa adrenaliini pumppaa, ja samaan aikaan en! Africalta puuttuu kilpailuvietti lähes kokonaan, joten kun meidän edessä ja takana muiden hevoset innostui kirittämään toisiaan, me jäätiin lähinnä pussitukseen. Africa oli vähän levoton asiasta, mutta ei missään vaiheessa ryöstäytynyt."

Osallistuitko lopussa laukkakilpailuun - miksi tai miksi et? Päätitkö ehkä lopettaa hyvän sään aikana, kun hevosesi alkoi innostumaan liikaa laukkailusta?
"Kyllä me osallistuttiin, tosin häviöpuolelle jäätiin. Kuten sanottua, African kanssa meidän laukkailu on leppoisaa eikä kumpikaan meistä ole niin nöpönuuka kisavietiltään. Pääasia, että kivaa oli!"


Iina & Kyl Maar

Koska talvi on ihmisen ja pitkäkarvaisen hevosen parasta aikaa, päätin osallistua hankilaukoille rautiaalla ruunallani, Kyöstillä. Kyösti oli aiheuttanut minulle päänvaivaa tempauksillaan jo useamman päivän putkeen, joten ajattelin että rento irtiotto arjesta oli paikallaan. Matkalla ruunanrupukka oli sotkenut riimunsa heinäverkkoon ja laittanut jalkansa solmuun kuljetussuojineen päivineen, mutta en antanut tämän vielä pilata tunnelmaa. Istuessani syvällä ruunan satulassa toivoin parasta ja pelkäsin pahinta.

Päästessämme lumisen pellon laidalle muiden ratsukoiden kanssa, Kyösti näytti viimein heräävän talviuniltaan. Suokki oli tunnettu taidokkaista tiputustempuistaan, ja olin varautunut testaamaan lumipeitteen paksuuden useampaan otteeseen laukkojen aikana. Ensimmäisen laukkapätkän alussa tunsin ruunan hiljalleen laskevan päätään, tavoitteena kimmottaa minut seuraavassa käännöksessä hankeen, tällä kertaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun muut hevoset kilpailivat jo innokkaasti lumen pöllytessä, minä pyrin saamaan vikuroivan ruunan liikenteeseen. Kun pääsimme viimein vauhtiin, teki Kyösti tavalliseen tapaansa pukkipomppunsa ja sai minut hyppäämään selästä vauhdilla tasajaloille. Onneksi varpaat eivät olleet juuri yhtään jäässä, muuten olisi saattanut tulla rumaa jälkeä.

Kun Emmy huhuili viimeiseen laukkakilpailuun osallistujia, olimme aiemmasta huolimatta mukana – tietenkin! Vaikka Kyösti onkin haastava ja toisinaan rasittavakin ratsu, löytyy siitäkin kilpahenkisyyttä. Niinpä asetuimme kaikki riviin ja lähtölaskennan loputtua kaasutimme muiden tapaan täyteen laukkaan. Tällä kertaa ruuna malttoi keskittyä kilpailuun ja unohti turhan häsellyksen. Päädyimme tallipihaan ehjänä, tippumissaldo oli pysynyt alle kymmenessä ja Kyöstikin oli saanut hikeä pintaan. Voisi siis sanoa, että reissu oli osaltamme erittäin onnistunut!


Amy & Fleght Blue

Hyppäsin ulos hevosauton kuskin paikalta ja suljin oven perässäni. Monen tunnin ajamisen jälkeen kirpeä pakkasilma tuntui hyvältä iholla. Auton takaosasta kuului Mustikan kimeä hirnahdus, kun se ilmoitti kaikille paikallaolijoille saapumisestaan. Tarhoissa näkyi uteliaita kenttäratsuja ja lumista, kaunista maisemaa jatkui silmänkantamattomiin. Tulisimme varmasti viettämään tilalla oikein mukavan päivän, mikäli Mustikka suostuisi astumaan umpihankeen. Se jäisi nähtäväksi.

Talutin Mustikkaa ja seuraponi Amelieta Brandubhin pihalla. Mustikka ei suostu astumaan lastaussillallekaan ilman seurahevosta, joten sen uskollinen poniystävä Amelie oli matkassa mukana. Amelien oli hyvä päästä jaloittelemaan pitkän matkan jälkeen, ja Mustikalle tekisi hyvää päästä tutustumaan tilaan ennen ratsastusta. Olimme saaneet tilan omistajalta Emmyltä luvan kiertää tiluksilla mielemme mukaan. Pysähdyimme tarhojen kohdalle katselemaan maisemia, kun lisää hevosautoja tuli pihaan. Amelie kuopi etujalallaan kuin mikäkin musta ori, Mustikan tuijottaessa vuoroin Amelieta ja pihassa peruuttavaa hevosautoa. Muita hankilaukkoihin osallistuvia hevosia vilisi autojen ja trailereiden joukossa ristiin rastiin, kun niitä alettiin laittaa ratsastuskuntoon.
“Ehkä meidänkin pitäisi alkaa valmistautumaan”, sanoin Mustikalle ja se katsoi minua epäilevästi. Talutin molemmat tammat takaisin hevosautolle Amelien pomppiessa narun toisessa päässä. Pienen ponin oli järjestettävä iso show, jotta kaikki varmasti huomaisivat sen.

Heitin vielä villaisen ratsastusloimen Mustikan selkään ja olimme valmiita ratsastukseen. Pilkullinen tammani oli varustautunut talveen pörröisellä karvalla, mutta se oli silti oikea vilukissa. Talutin Mustikan selkäännousujakkaran luokse ja kiipesin kyytiin. Ratsukot kerääntyivät tallipihan reunaan odottamaan ohjeita ja hankiratsastuksen alkua, ja liityimme Mustikan kanssa niiden seuraan. Hyvin sekalainen seurakunta erilaisia hevosia seisoi jonkinlaisessa muodostelmassa pakkasessa. Toiset katselivat rauhallisina ympärilleen, toiset steppasivat malttamattomina paikoillaan. Mustikka pälyili tapansa mukaan muita hevosia hiljaa paikallaan, ja rapsutin sitä harjanjuuresta niin hyvin, kuin paksulla nahkarukkasellani pystyin. Ohjeistuksen jälkeen Emmy lähti vetämään joukkoa pihapiiristä lähtevälle maastoreitille. Kävisimme ensin kävelemässä pienen maastolenkin, ja siirtyisimme sitten pellolle. Asetuimme Mustikan kanssa jonon keskivaiheille, jossa tamma uskaltaisi lähteä vieraaseen maastoon ilman suurempia draamailuja. Kaviot narskuivat ja auringonvalo kimalsi lumen pinnalla kiertäessämme lenkin metsässä.

Maastolenkin jälkeen Emmy ohjasi hevosensa pellolle, jossa varsinainen hankiratsastus olisi tarkoitus pitää. Hevosjono seurasi irlannintyöhevosen jäljissä umpihankeen. Mustikka astui lumeen varovasti ja näin sieluni silmin, kun se siristi silmiään epäilevästi. Se asteli hitaasti lumessa pää alhaalla, ikäänkuin kysyen hangelta: “Mitä olet ja aiotko syödä mut?”. Taputin hymyillen rohkeaa ratsuani ja se pärski muutaman kerran todetessaan valkoisen hötön vaarattomaksi. Ratsastimme aluksi pellolla ympäriinsä käyntiä ja ravia, jotta hevoset saisivat verrytellä ja totutella lumessa liikkumiseen ennen varsinaisia hankilaukkoja. Ratsastin Mustikkaa ensin käynnissä ja hetken päästä myös ravissa tehden ympyröitä ja taivutellen sitä molempiin suuntiin. Mustikka alkoi rentoutumaan kunnolla tottuessaan lumeen ja rauhalliseen ympäristöön, ja olin kieltämättä yllättynyt sen rentoudesta. Lumessa ratsastus oli sille vierasta puuhaa, sillä meillä Hollannissa ei paljoakaan lunta yleensä ole. Lumen lisäksi paikka ja hevoset olivat sille täysin vieraita, mutta pieni pilkullinen tammani ravasi muiden hevosten joukossa rennosti kuin kotonaan. Kuinka ylpeä sitä voikaan hevosestaan olla.

Pian oli aika kerääntyä pellon reunaan ja ottaa ensimmäinen laukkapätkä. Ensimmäisen kerran laukkasimme jonossa, jotta hevoset eivät vielä intoutuisi kisaamaan toisiaan vastaan. Mustikka laukkasi jonossa nätisti, tosin sille tuotti hieman vaikeuksia pysyä edellä menevän hevosen perässä. Varovaisena ja pienikokoisena hevosena se sai pinkoa eteenpäin ihan tosissaan, että se ei jäisi muiden jalkoihin. Minun onnekseni pelto oli tasainen ja suora, sillä laukkapätkän päätteeksi silmät ja suu olivat täynnä lunta. Raviin jarruttaessani nauroin ja pyyhin toisella kädellä lunta kasvoiltani. Seuraavan kerran laukkasimme vierekkäin, ja kuumimmat hevoset pistivät jo ranttaliksi. Mustikkakin löysi hieman ekstravauhtia, kun vieressä laukkaavat hevoset meinasivat kadota edelle. Pätkän lopulla Mustikka pärski tyytyväisenä ja jarruttaessa se ravisti päätään sen merkiksi, että pätkä oli sen mielestä liian lyhyt. Kolmannella kerralla tamma ampaisi laukkaan muiden hevosten tahdissa ja kiritti tosissaan vieressä laukkaavia hevosia.
“Kävikö egon päälle?” kysyin siltä nauraen tamman pistäessä lisää vauhtia. Sekin alkoi löytää vireämpää puoltaan ja pellon reunan lähestyessä jouduin jo hieman neuvottelemaan sen kanssa pysähtymisestä.

Neljännellä ja viimeisellä laukkapätkällä olisi tosi kyseessä, sillä tällä kertaa ottaisimme laukkakilpailun. Ensimmäisenä pellon toisessa päässä olevalle olisi luvassa kiistatonta mainetta ja kunniaa. Muutama kuumakalle jäi kisan ulkopuolelle jo rauhoittumaan, mutta me Mustikan kanssa olimme takuulla mukana. Tamma alkoi vasta syttymään ja tottahan me näin pitkän matkan jälkeen ottaisimme osaa “päätapahtumaan”. Laukkaan ampaistessaan Mustikka tuntui ymmärtävän, että nyt oli tosi kyseessä ja pinkoi niin kovaa kuin lyhyillä jaloillaan pääsi. Olin varma, että se ei suostuisi jäämään viimeiseksi ja tsemppasin sitä parhaani mukaan ääneen. Lähes kuulin, kuinka myös Amelie kannusti meitä hevosautosta käsin, sillä olihan nyt kyseessä vähintään elämä ja kuolema. Minä ohjastajana olin täysin hyödytön lumet naamallani, mutta Mustikka hoiti homman kotiin ja oli kilpailussa kolmas. Kai. Ei ainakaan viimeinen, sillä kun viimein sain Mustikan pysäytettyä ja enimmät lumet pyyhittyä kasvoiltani, viimeiseksi jäänyt ratsastaja vaati uusintaa. Nauroimme kaikki ja tulimme siihen tulokseen, että uusinta jätettäisiin seuraavaan kertaan. Mustikka pärski, ravisteli päätään ja steppasi paikoillaan muiden hevosten tavoin, ja aloimme rauhoittelemaan niitä pellon päässä ympyrällä.

Mustikka ravasi - tai ennemminkin juoksi - pää ylhäällä valmiina ampaisemaan laukkaan pienestäkin vihjeestä. Annoin sille ohjaa, rauhoitin kevennystäni ja kehuin sitä rauhoittavalla äänensävyllä sen hidastaessa ja laskiessa päätään alemmas. Pikkuhiljaa hevoset rentoutuivat ravaamaan nätisti ympyrällä, ja jopa pellon toiseen päähän jääneet kuumakallet näyttivät rauhoittuneen. Siirryimme yksi kerrallaan käyntiin ja annoimme hevosten kävellä ratsastuksen päätteeksi. Iloinen puheensorina laukkakilpailun käänteistä täytti Brandubhin tilan ratsastaessamme takaisin pihaan. Kotimatkalla soittaisin tasan varmasti hevosenhoitajilleni ja kehuisin Mustikan suoriutumista päivästä. Sille olisi iso annos porkkanoita kotona odottamassa.


Naella & Iris Apricotta

Olimme lähteneet Iiriksen kanssa Brandubhiin hankilaukkatapahtumaan vähän virkistäytymään perusarjen keskellä. Toki meillä olisi kotonakin ollut lunta, mutta reissu jonnekin muualle kuin kisoihin teki meille molemmille varmasti hyvää. Saavuimme Brandubhiin hyvissä ajoin helmikuisena tiistaiaamuna ja saatuani tallinomistaja Emmyltä tarkemmat ohjeet aikataulusta sun muusta, otin Iiriksen alas trailerista ja kävelytin sitä hetken. Kun muitakin hevosautoja alkoi saapua tallin pihaan, aloin laittaa Iiristä valmiiksi maastoretkeä varten. Vajaan tunnin kuluttua kaikki ratsukot olivat valmiita ja suuntasimme tallin pihasta metsää kohti. Kuljimme Iiriksen kanssa jonon keskivaiheilla ja se tuntui olevan tammalle ihan ok. Lumiset maisemat rauhoittivat sekä minua että Iiristä, joka käveli jonossa jopa harvinaisen rauhallisena.

Saavuimme metsäpätkän jälkeen suuren pellon laitaan ja Emmy kehotti kaikkia ottamaan hieman ravia ja laukkaa. Pyytäessäni Iiristä raviin tamma ei ensin meinannut reagoida ollenkaan, mutta kun muut hevoset sen ympäriltä lähtivät kauemmas, Iiris suorastaan hyppäsi käynnistä laukkaan ja lähti ottamaan kavereita kiinni. Minulla oli täysi työ pidätellä innokasta ratsuani, mutta sain kuin sainkin sen raviin ja tehtyä muutaman raviympyrän hangessa. Iiriksen karva oli jo kostunut hieman, mutta sitä ei selkeästi väsyttänyt yhtään - päinvastoin. Kävelimme hetken muiden ratsukoiden mukana ja päätimme sitten ottaa pidemmän laukkapätkän pellon päästä päähän, rauhallisesti taisi olla se sana, jota joku käytti ehdotuksessaan. Rauhallisuudesta ei ollut kuitenkaan tietoakaan, kun hevoset lähtivät kilpailemaan. Kilpailuhenkisenä hevosena Iiris oli tietysti heti mukana menossa ja herranjestas mitä vauhtia tamma pinkoi menemään minä selässään roikkuen - kirjaimellisesti roikkuen, sillä päässäni oli vain toive, ettei Iiris halua hypätä sivuun tai pukittaa. Pellon laita saavutettiin jopa hieman liian nopeasti Iiriksen mielestä, joten kun yritin pidättää tammaa, se päätti vetää kuitenkin sen komean pukkirodeon ja karisti minut näppärästi selästään. Ilmalentoni pehmeään hankeen oli varmasti näkemisen arvoinen, mutta minuun ei onneksi sattunut ja Iiriskin saatiin nopeasti kiinni. Nauraen nousin tamman selkään kiven päältä ja kävelimme Iiriksen kanssa hetken. Iiriksen mielestä askellajin olisi pitänyt olla jokin ihan muu kuin käynti, mutta koska myös se puuskutti hieman, pidin tiukasti linjani.

Peltolaukkailut alkoivat olla tulossa päätökseen, mutta viimeisenä olivat luvassa vielä ihan oikeat hankilaukkakisat. Epäröin osallistumista edellisen laukkapätkän päätösnumeron takia, mutta Iiriksen mieliksi päätin osallistua. Tamma nimittäin rakastaa kilpailemista ja peltolaukkoja, kuten aiemmasta showsta saattoi huomata. Asetuimme riviin pellon laitaan ja lähtöluvan saatuamme Iiristä ei pidätellyt mikään. Päätin vain pysytellä kyydissä ja välttää suussa roikkumista, jotta selviäisimme maaliin saakka. Olimme Iiriksen kanssa mukana kärkikamppailussa, mutta en lopulta tiedä kuinka meille kävi, sillä maalikameraa ei ymmärrettävästi pellolta löytynyt. Iiris tuntui kuitenkin olevan ihan tyytyväinen suoritukseensa siirtyessään ravin kautta käyntiin ja palatessamme Brandubhin tallipihaan tamma näytti jopa vähän väsähtäneeltä. Meillä oli ollut kaikenkaikkiaan kiva päivä!


Sonja & Hera de Winter

Olin jälleen saanut aivan älyttömän huonon idean. Alkuperäinen ajatus oli kai ollut ihan hyvä: osallistua hankilaukkakilpailuihin Brandubh Studin tiluksilla Irlannissa. Ensin olin pohdiskellut lähteväni matkaan jollain nuorella, jolle hankitreeni ja vieraiden hevosten keskelle joutuminen tekisivät hyvää. Sitten olin kuitenkin todella sisäistänyt sen, että siellä oli tosiaan tarkoituksena myös kilpailla nopeudesta. Voitontahtoisena luonteena olin tietenkin heti alkanut miettimään, että kukahan näistä kaikista omistamistani nelijalkaisista olisi lumisella pellolla kaikkein nopein. Totuus oli lopulta melko kiistaton. Nopein olisi aivan varmasti Hera. Enempää miettimättä olin ilmoittanut tamman tapahtumaan. Houkuttelin siinä ohessa mukaan muun työntekijäni Lotan, joka lähti matkaan Nitalla. Ei hänelläkään järki päätä pakottanut, sillä nainen oli vasta päässyt sairaslomalta, jonka juuri Nitalta putoaminen oli aiheuttanut.

Idean huonous valkeni minulle vasta sillä hetkellä, kun kampesin itseni puhisevan Heran kyytiin. Tamma viuhtoi hännällään ja polki jalkaansa kuin hullu, joten ohjasin sen hieman sivummalle tarpomaan lumeen. Tarkistin huolestuneena, että turvaliivini remmit olivat kunnolla kiinni - jotenkin oli yhtäkkiä sellainen olo, että saattaisin syödä lunta tänään. En pahemmin ehtinyt ihmettelemään, oliko muilla ratsastajilla yhtään niin paljon vaikeuksia pitää ratsunsa hallinnassa. Lotta ja Nitakin olivat hävinneet jonnekin kauemmas. ”Hera-rakas, voisitko koittaa hillitä itsesi?” anelin hiljaa ja yritin keventää mahdollisimman rauhallisesti. Heraa eivät minun pyyntöni juuri kiinnostaneet. Sen mielenkiinto oli muissa hevosissa, lumihangessa ja vilinässä ympärillään. Olisi ehkä pitänyt ottaa jotain testiajoja jo kotona ennen lähtöä... Ilmeisesti lumihanki saa Heran poikkeuksellisen hulluksi.

Lämmittelyajot menivät juuri niin huolestuttavasti kuin olin ajatellutkin. Hera kyllä juoksi aivan hemmetin kovaa, mutta nakkeli niskojaan tuntiessaan pidätteeni, eikä suostunut maalilinjan jälkeen pysähtymään. Jos joku tuli yhtään liian lähelle, tamma veti korvat niskaan ja hyökkäsi lohikäärmeenä kohti. Sivummalla se hieman rauhoittui, mutta tarjoili koko ajan laukkaa. Etujalat tuntuivat olevan suurimman osan ajasta irti maasta, kun tamma yritti keulia eteenpäin normaalin kävelyn ollessa ilmeisesti mahdotonta. ”Kuules nyt tyyppi, meidät hylätään, jos sä otat varaslähdön”, totesin lievästi epätoivoisena. Toisaalta olin jo jollain sairaalla tavalla alkanut nauttia tästä. Hera tuskin heittäisi minua kyydistään, mutta voiton avaimet olivat kyllä käsillä. Jos siis emme ottaisi sitä varaslähtöä.

Virallisen kilpailustartin lähestyessä väki pakkautui merkatun radan reunalle. Pysyttelin sivummalla viime sekunteihin asti, jotta Hera ei joutuisi liian kauaa seisomaan paikoillaan lähtöviivalla. ”Onnea matkaan!” kuulin Lotan huudahtavan sivummalta. ”Samoin, älä putoa!” vastasin virnistäen, mutta vakavoiduin sitten ja ohjasin Heran paikalleen. Lohikäärmeeni kävi kuumana ja polki edelleen jalkaansa, mutta ihme kyllä se pysähtyi lähtöviivan taakse ja naulitsi katseensa jonnekin kauas kaukaisuuteen. ”Ohoh, mikäs nyt tuli? Et kai meinaa tähän jäädä?” kysyin huolestuneena ja rapsutin tamman kaulaa. Hera heilautti päätään muutaman kerran ja polkaisi taas jalkaansa, joten ehkei ollut syytä huoleen. Kai viisas tammani tajusi, että nyt oli tosi kyseessä. Ei muuta kuin herran haltuun.

Lähtömerkin kuullessani annoin pitkää ohjaa ja nousin kevyeen istuntaan. Muuta ei tarvittu, sillä Hera oli menossa jo - ja meni muuten kovaa, aivan jumalattoman kovaa. Kyyneleet nousivat silmiini, kun lumi ja tuuli runtelivat kasvojani, joten lopulta en edes oikeastaan nähnyt koko maaliviivaa. Jossain vaiheessa Hera sen kuitenkin ylitti, sillä tajusin muiden ratsukoiden hidastavan ja jäävän jälkeen. Aloin jarruttelemaan Heraa ja käänsin sen ympäri, ravaillen takaisin muiden luo. Ei mitään hajua kuka voitti, mutta olipahan aivan törkeän hauskaa!


Lotta & Wanita Cloud

En tosiaan tiennyt mitä oikein ajattelin kun suostuin Sonjan hömpötyksiin. Suostuin nimittäin lähteä pomoni mukaan Irlantiin Brandubh Studin tiluksille. Pohdiskellessani millä hevosella lähtisin hömpöttely laukkoihin (en koe niin suurta kilpailuviettiä että olisin kyseisessä tapahtumassa halunnut välttämättä voittaa), mietin kenelle tekisi hyvää hieman tuulettaa aivojaan ja myös saada kokemusta matkustamisesta. No tietenkin päädyin siihen tammaan jonka vuoksi olin nyt viettänyt kolme viikkoa ratsastamatta ja olkapää paketissa. Toisaalta ei Sonjankaan valinta mikään tasaisin ollut.

No aamusella ruokimme hevoset hieman aikaisemmin, jotta meille jää riittävästi aikaa matkata Irlantiin. Hain rekan valmiiksi tallin viereen ja toin varusteita jo kaappiin. Emme ota nyt isoa varustekaappia mukaan, koska se on tällä hetkellä oman hevoseni Ladan kaikkien varusteiden vallassa. Onneksi rekan sivuluukussa on hyvää tilaa säilyttää varusteita. Onneksi molemmat tammat kävelivät suht reippaasti ja ongelmitta rekkaan ovathan molemmat jo kilpailleitakin yksilöitä. Teimme itsellemme matkasta hieman haastavamman kun päätimme että pärjäämme ilman hoitajia matkan.

Varustaminen onnistui rekassa hyvin ja molemmat tammat otettiin pihalle vasta kun olimme valmiita ja käyneet ilmoittautumassa. Sanotaan näin että laskeutuminen kilpailu alueelle oli tyylikäs, nimittäin Nita otti mallia kaveristaan ja tulimme oikeastaan poikittain ulos. Onneksi mukavat tallilaisten vanhemmat suostuivat laittamaan väliseinät kiinni ja nostamaan sillan ylös. Minulla oli ainankin täystyö pitää Nita vasemmassa kädessä, ja samalla valmistautua hyppäämään kyytiin. Huikkasin vain Sonjalle että menemme hieman syrjempään, mutta en tiedä kuuliko nainen, jonka ratsu oli myös sangen lennokas.

Verryttelin polven korkuisessa lumihangessa ja Nitan mielestä se tuntui olevan super hauskaa, sillä neiti heitteli etusiaan kuin mikäkin kouluratsu. Lämmittely vedoissa en ottanut kuin kaksi koelähtöä, sillä en halunnut liikaa innostaa tammaa. Yllätyin todellakin siitä että vaikka Nita oli kovinkin kiihkeä verryttelyssä, niin se malttoi seistä rupattelemassa muiden kilpailijoiden ja järjestäjien kanssa. Lisäksi se jopa poseerasi lapsiperheen kuvassa ja antoi jopa lasten silittää samenttista turpaansa.

Varsinaista laukkalähtöä ennen kilpailuun osallistuvista ratsukoista muodostettiin rypäs, mikä ei ollut se paras vaihtoehto, nimittäin yhden säpsähdys sai koko porukan ryntäämään toiseen suuntaan. Itse en olut varma oliko kyseessä ennemmin kilpailu henkisyys vai joukkohysteria, mutta Nita antoi yllättävän helposti kiinni ja onneksi satuin olemaan vasemmassa reunassa ja pystyin kääntämään koskemattomaan umpihankeen. Pienen pyrähdyksen jälkeen kaikki kutsuttiin lähtöviivalle ja me hakeuduimme jälleen vasempaan reunaan, jotta minulla olisi mahdollisuus käyttää vasenta kättä mahdollisimman paljon. Onneksi olimme melkein ensimmäisten joukossa hakemassa omaa paikkaa, niin sain juuri sen paikan kun halusin. Näin Sonjan kauempana meistä ja huikkasin tälle stempit.

Nita seisoi kuin naulittu ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen pellon toiseen päähän. Isolla pellolla on paljon tilaa, mutta meitä oli myös varoitettu maalilinjan jälkeen ei ole kuin 200 metriä peltoa ennen ojaa, eli pitäisi yrittää kääntää ennen sitä. Hyvä lähtö, mutta emme olleet johdossa ainankin sen lumipyryn perusteella mitä kasvoilleni tuli. Nita harppoi kovalla tarmolla ja päädyimme lopulta maaliin, mutta maalilinjan ohittamista en huomannut. Vasta kun alkoi kuulua huutoja katsomosta, tajusin että olisi aika hidastaa. En kuitenkaan nähnyt mitään missä menemme, kun silmät valuivat. Olisi pitänyt ostaa laskettelulasit, mutta en tajunnut sitä riittävän aikaisin. Pyyhin lumiseen hihaan kirveleviä silmiäni ja jarrutin samalla. Jostain syystä lähtösummeri soi uudelleen ja Nita ottikin siitä uuden lähdön jo siirryttyään hölkkään. Totaalinen kuolaimeen pureminen ja vaikka kuinka yritin niin ei tamma suostunut hidastamaan eikä myöskään kääntymään. Kuulin Sonjan ja katsojien huudot "Varo ojaa", mutta ei minulla ollut mitään mahdollisuutta.

Tamma sukelsi tyylikkäästi ojaan ja minä jatkoi matkaa melko lennokkaasti ojan reunalle. Melkoinen pöllähdys lunta pölähti ympärilleni, mutta laskeutuminen oli onneksi pehmeä. Kun pääsin takaisin pinnalle, revin paukkuliivin auki ja aloin katsella missä tamma sijaitsee. Se oli yhtä hämmentyneen näköinen seistessään ojan pohjalla suunnilleen samalla korkeudella selkä, kuin missä minä istuin. Nappasin tammasta kiinni ja tyyppi painoin päänsä syliini kuin anteeksi pyytäen. Ehkä vihdoin alamme ymmärtää toisiamme. Hyppäsin tamman selkään ja siitä toiselle puolelle ojaa. Tamma kuunteli kiltisti ja seurasi hyvin ohjaamistani kun painelin jalallani ojan reunaa esille. Nita loikkasi yllättävän ketterästi ylös, jolloin tajusin että kappas millä nyt tamman selkään kiipeän, jonka lisäksi olen aivan luminen ja märkä. En haluaisi pilata hyvää nahka satulaa, niinpä päätin lähteä rämpimään kohti peltotietä, missä yleisö seisoi. Eräs poniäiti tarjoutui puhdistelemaan vaatteitani ja punttasi minut kyytiin. Nauroimme paljon, sillä muistutin enemmän lumiukkoa. Tamma puolestaan oli kuin aito kuurankukkanen.

Loppu verryttely sujui ongelmitta ja menimmekin lähinnä teitä pitkin. Saavuin rekalle tietämättä yhtään loppu tuloksista, mutta halusin päästä tarkastamaan, onko tamma varmasti kunnossa. Heitin loimen tamman selkään ja laitoin riimun päähän ja kiinni rekan kyljen renkaaseen. Poistin suojat ja aloin tarkastaa jalkoja. Yllätys kyllä muuten olimme haavereitta päässeet, mutta toinen etu bootsi oli jäänyt jonnekin pellolle, vaikka olimme teipanneet suojat huolella jalkoihin.

copyright © Brandubh Stud 2020 / webdesign © Cery 2020
Tämä on virtuaalitalli / Tämä on virtuaalihevonen